Suloinen syksy - ja kastanjat

Viimeisestä postauksesta on taas kuin huomaamatta vierähtänyt aikaa - jo hieman reilu kuukausi! Työ on pitänyt kiireisenä tänä syksynä, joten blogi on hieman jäänyt paitsioon. Olen tosin siitä ihanassa tilanteessa, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan olla myös työkseni italialaisen ruuan kanssa tekemisissä, tosin vain kerran viikossa, muina päivinä työnkuva on hieman erilainen. Ruokaihmisenä täytyy sanoa, että tämä jouluun asti kestävä ruokaprojekti töissä on aivan uskomattoman ihanaa vaihtelua tavalliselle työlleni, joka tosin sekin liittyy, onnekasta kyllä, Italiaan. :)

Toki olen sentään töiden lomassa syksystäkin ehtinyt nauttia. Olen nauttinut ulkoilusta, kynttilöistä pimeinä iltoina, viinilasillisesta silloin tällöin viikonloppuisin ja arkena höyryävistä teekupillisista tai kuumasta kaakaosta. Unohtamatta tietenkään ruokaa - syksyiset ruuat ja tämän sesongin raaka-aineet inspiroivat minua todella ja vaikka blogille ei ole jäänyt juurikaan aikaa, on päivitettävää materiaalia silti kertynyt, koska viime aikoina on keittiössäni syntynyt monenlaista, osittain itsellenikin uutta herkkua.

Syksyllä, kuten talvellakin uuni on keittiössäni ahkerassa käytössä - jo ensimmäiset syksyn viileät ilmat houkuttivat laittamaan uunin päälle ja tämä sesonki jatkuu perheessämme pitkälle ensi kevääseen - kunnes ilmat ovat taas niin lämpimät, että kaipaa jotain keväistä, kevyttä ruokaa, eikä uunin hohkaama lämpö enää todellakaan vedä puoleensa. Perheessämme tämän sesongin kestosuosikkeja varsinkin viikonloppuisin ovat uunipastat, erityisesti lasagne. Lisäksi maistuvat lämmittävät keitot ja myöskin höyryävät risotot, jotka myös ovat osan vuodesta tauolla.

Hedelmistä maistuvat rapsakat omenat (omia suosikkejani ovat usein Italiasta peräisin olevat Royal Gala -omenat), klementiinit, ihanan tummat, lähes mustat viinirypäleet ja tietysti persimonit eli kakit, joista viime syksynä teinkin oman postauksensa.

Mutta mitä olisi syksy ilman kastanjoita? Ei kerrassaan mitään, kun niiden suloiseen makuun kerran pääsee. Ihanat, ihanat kastanjat kuuluvat syksyyn aivan yhtä olennaisena osana, kuin lehtien ruskan värit. Ainakin italialaiseen syksyyn ne kuuluvat. Ja myöskin niiden, joiden osa elämää ja arkea Italia syksyineen ja muine vuoden aikoineen kerran oli.

Näitä ihanaisia, pähkinäisen makuisia palleroita saa Italiassa syksyllä ostaa pienistä kojuista rapisevan paperipussillisen. Ne on vasta paistettu, avotulella, ja ne ovat ostettaessa vielä lämpimiä. Lämpö hohkaa pussin läpi niin, että sen ympärillä on ihana lämmitellä kylmän kohmeisia sormiaan syksyisen koleassa illassa. Kastanjat ovatkin ehdottomasti parhaimmillaan vielä lämpimänä, joten ne kannattaakin syödä saman tien, vaikka hetkeksi puiston penkille istahtaen. Italiassa monella tuntuu olevan sama ajatus - kastanjankuoret ympäriinsä kaduilla ovat myöskin varsin tyypillinen näky Italian ihanan kirpeässä syksyssä (noh, toki riippuu alueesta, mutta ainakin Umbrian syksyä kuvaamaan sopii mainiosti juuri tämä sama...). :)

Jos kastanjoiden himo iskee Suomessa ollessa, on hyvä uutinen se, että nykyään niitä on täältäkin suht kiitettävästi saatavilla.

Turkulaisena hankin omani luontevimmin Italian Herkuista Linnankadulta.

Avotulella en pysty niitä valmistamaan, kun kotonamme ei ole takkaa enkä toisaalta omista kastanjapannuakaan. Omani kypsytän uunissa, mikä ei ole mielestäni yhtä hyvä vaihtoehto, mutta kelpaa paremman puutteessa ja oikein kovan kastanjanälän sattuessa kaukana Italiasta. :D

Valmistus on todella yksinkertainen:

Laita kastanjat veteen likoamaan väh. 1/2 tunniksi, mielellääni pariksikin tunniksi. Lämmitä uuni 220 asteeseen, valuta kastanjat lävikön avulla ja tee jokaisen kuoreen pieni viilto (1-2 cm), koita kuitenkin välttää leikkaamasta sisusta. Tämä vaihe on tärkeä, jotta kastanjat eivät räjähdä kypsyessään. Laita kastanjat uunipellille (leivinpaperille) tai suolapedille uunivuokaan. Paista uunissa n. 30 min. ja tarjoile lämpiminä.

Jännä juttu muuten, etten koskaan oikein syksystä pitänyt - kunnes muutin Italiaan. Osittain ehkä myös kastanjoiden ja muiden, syksyyn kuuluvien, tunnelmallisten pikku juttujen ansiosta huomasin jossain vaiheessa Italiassa asuessani rakastavani syksyä. Siinä kostean kirpeässä viileydessä tuntui olevan jotain taikaa, ja vaikka kostea viileys pääsee luihin ja ytimiin, aina oli jotain hellivää lämmikettä, kuten ihanaa, paksua, kiisselimäistä kuumaa kaakaota. Ne syksyn värit (joita ainakin Umbriassa on aivan yhtä runsaasti kuin Suomessakin), päivien uskomattoman kaunis valo (erityisesti lokakuussa) ja aamujen ja iltojen sumun verhoamat maisemat. Sumua oli varsinkin laaksossa, kotikaupunkini Perugia on ylhäällä kukkulalla, mutta Tiberjoen laaksoon laskeuduttaessa, varsinkin syksyisin maisema verhoutui usein tiheään sumuun.

Umbrian Trasimenojärvi saarineen sumuisen sunnuntain iltana.

Pyhäinpäivän tienoillä Perugiassa järjestettävät (ainakin aiemmin) viisipäiväiset ns. kuolleiden markkinat olivat alhaalla kaupungin ulkopuolella. Se oli joka syksyinen tapahtuma, missä piti käydä ainakin yhtenä päivänä kojuja kiertelemässä. Siellä alhaalla kylmyys oli usein luihin ja ytimiin tunkeutuva, mutta mikä sen kodikkaampaa, kuin palata kotiin markkinapäivän jälkeen lämpimän teekupin ja höyryävien patojen ääreen: risottoja, keittoja, sosekeittoja...Kaikenlaista ihanaa ja lämmittävää. Suloisia muistoja.

Nyt Suomeen palattuani olen oppinut Italian syksyjen ansiosta pitämään syksystä aivan uudella tavalla, jopa rakastamaan sitä. Nyt näen kauneutta ja tunnelmallisia hetkiä täälläkin.

Kuvat ovat rakkaasta, nykyisestä kotikaupungistani Turusta, aivan kotini läheltä Aurajoen rannalta, parin viikon takaa.